Törmäsin tänä aamuna mielenkiintoiseen blogiin, "Vuosi ilman roskista".
Blogissa Eko-Joni tarkkailee kuinka paljon jätettä hänellä kertyy viikottain, ja laskee saldonsa vuoden päättyessä. Kuinka pieneksi jätteen määrä on mahdollista saada?

http://ilmanroskista.blogspot.com/

Blogista innoittuneena aion vähentää omaa kulutustani, ja alan tarkkailemaan mistä kertyy turhaa jätettä. Jos sitä hankkisi vihdoin sen metallikeräysastiankin...

***

Kuntoilun suhteen olen edistynyt, kykenen juoksemaan kympin lähes vaivatta, ja olen saanut muutettua läskiä lihakseksi (noin silmä- ja käsimääräisesti tarkastellen). Kuntoiluun on myös tullut semmoinen palava rakkaussuhde, enkä malttaisi millään olla poissa ladulta/kuntosalilta/ tms. :>

Huonot vibat. Toivottavasti tää ei ole aavistus tulevasta.

Mahaan koskee.
Pelottaa.

Olen ihan varma, että kohta kaikki vaivalla rakennettu romahtaa.
Olen jo valmiiksi itkenyt, olen nähnyt tämän ennenkin.

Kohta se tulee, satuttaa ja saa minut murtumaan.
Tällä kertaa en vain tule korjaantumaan.


Kunpa tämä olisikin vain pahaa unta...

Kuinka vaikeaa onkaan päästää irti menneisyydestä.

Olen uuden elämäni kynnyksellä, ja olisi aika päästää irti menneisyyden haamuista. Olisi päästävä irti siitä kivusta, jonka jokainen menneisyydestä näkemäni kuva aiheuttaa, olisi irrottauduttava siitä ahdistuksesta, jonka muistelu saa aikaan.

Kuinka voisin olla uusi ja eheämpi minä, jos joka kerta kun joudun ihmisten keskelle, pelkään ja käperryn kerälle kuin siili?

Eivät nämä ihmiset ole enää niitä samoja, jotka ovat kiusanneet minua, ei minun heitä tulisi pelätä.
Ja kun ihmiset nauravat, eivät he aina naura minulle. Siltikin korvani ovat kuulevinaan ihan muuta.

Pelokkaan ja aran minäni olisi astuttava piakkoin todelliseen maailmaan, ja aloitettava työskentely alansa ammattilaisena, eikä minään anteeksipyytelevänä ja arkana hiirulaisena. Siinäpä vasta haaste!

***

Jotain pelkäämiseni tasosta kertoo ehkä se, että aina kun ajattelenkin työelämään siirtymistä, niin sydämeni alkaa hakkaamaan hulluna ja tuntuu etten saa henkeä. Eräänä yönä sain lähes paniikkikohtauksen, ja se säikäytti minut pahemman kerran. En ole saanut pitkään aikaan paniikkeja, ja nyt pelkään että se oli vain lopun alkua. Onneksi masennukseni on kuitenkin kurissa, ja muistan levätä. Ehkä niillä voimilla jaksan taistella itseni muistamaan että kaikki on nyt hyvin - ja miksei myöhemminkin.

Edistymistä!

Onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Jos johonkin voi olla tyytyväinen, niin siihen että sain viime terapiakäynnilläni masennuskyselystä vain 17 pistettä. Viimeeksi tulos oli 37 pistettä, joten parannusta on tapahtunut roimasti. Ilmeisesti edistymistä on tapahtunut, ja oikeastaan tiedän kyllä missä.

Listaan tähän nyt vielä konkreettisesti asiat, joissa olen edistynyt, voin sitten joskus palailla niihin.
1) Yleinen mieliala on positiivisempi
2) Olen tyytyväisempi kaikkeen noin yleensä ottaen
3) Itseinho on vähentynyt roimasti.
4) Olen vähemmän uupunut
5) Ahmimiskohtakset/ masennukseen syöminen on vähentynyt

Monessa kohtaa on vielä kyllä parannettavaa, esimerkiksi tulevaisuus ei tunnu vieläkään kovin valoisalle, ja päätösten tekeminen on vieläkin vaikeaa, mutta kaikki ajallaan. Jos olen saanut jo joitain kohtia korjattua, niin miksen loppujakin. Ehkä tämä vitsaus on sittenkin voitettavissa.

Valloittava kermaviilipiirakka <3

Ainekset:

Pohja:
150g margariinia
1dl sokeria
1 muna
3dl jauhoja
1tl leivinjauhetta

Täyte:
1prk kermaviiliä
1 muna
½dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
punaviinimarjoja

1.Valmista muropohja. Vatkaa sokeri ja margariini keskenään.




















2. Lisää muna.















3. Vatkaa nopeasti tasaiseksi massaksi, ja painele taikina voideltuun pyöreään vuokaan jauhotetuin sormin.
4. Lisää punaviinimarjat taikinan päälle.




















5. Kaada sekoittamasi täyte marjojen päälle.

6.Paista 25 min. 200 asteessa.

7. NAUTI!

Älyttömän hyvää ;)

Vittusaatana sentään.

Jokseenkin halpa olo.
Taas minua lähenneltiin.

Pisara valui yli maljan reunan, seuraavalla kerralla luultavasti räjähdän ja lyön.
Te oksettavat kaksilahkeiset, miksette te usko hyvällä ja jätä rauhaan?

Olenko minä muka vain pala lihaa, jota saa käyttää hyväkseen niin kuin haluaa?
Kiitos teidän monien tapausten, olen nyt erittäin vihaisella ja agressiivisella tuulella, ja tuntuu että en enää ala yhdenkään miehen kaveriksi. Ja voipi olla, että otan etäisyyttä nykyisiinkin miespuolisiin kavereihin. Itkuhan tässä hommassa tulee, kun mihinkään ei voi luottaa.

Murinaa pizzapohjasta.

Käytiin miekkosen kanssa tänään syömässä Rossossa, ja ihmettelen vaan kovasti, miksi pizzapohjan tekeminen gluteenittomana tuntuu olevan niin ylivoimaista? Taas sai käyttää veistä ahkeraan että sai kivikovasta pohjasta paloja irti.

Ja ei, tämä ei ole vain Rosson ongelma, sillä sama asia tulee ilmi myös muissakin ravintoloissa. Itseasiassa en ole tainnut koskaan saada kunnollista pizzapohjaa missään ravintolassa. Kuitenkin kotona saan itse tehtyä mehevän, pehmeän ja hyvinnousseen pohjan. Mikä siinä on niin vaikeaa? Ammattilaisiahan niiden pitäisi olla, mur.

No, onneksi sentään täyte oli hyvää, ja pizzanhimoissaanhan sitä syö vaikka pahvipohjaa :D

Entisen elämän tavoittelua.

Tuntuu että nyt noin kuukauden harjoittelemisen jälkeen olen alkanut hieman tavoittaa sitä tunnetta, millaista oli elää terveenä. Ei paineita, ei suorittamisen pakkoa - vain hetkiä kerrallaan. Myös pienimuotoinen nautiskelu on astunut kuvaan, samoin kuin riittävä lepo.
Olen hetkittäin jopa onnellinen.

Vaikkakaan en ole tehnyt mitään ihmeparantumista tässä, sillä masentaahan ja väsyttäähän minua vieläkin päivittäin, mutta olen kuitenkin oppinut olemaan paljon rennommin. Se on ihanaa!
Ei enää kamalia syyllisyydentunteita ja itsensä pakottamista. Olen oppinut ottamaan lepoa kun väsyttää, ja kummallisesti sitä onkin huomannut, että tämän johdosta voimia on alkanut löytyä arkipäivän elämään.

Mukavien hetkien etsintää - siispä suuntaankin aamupalan ja aamulevon jälkeen kaupungille - siellä paistaa aivan mahdottoman upea aurinko!

Valaistuminen.

Terapia alkaa vissiinkin tehoamaan nyt kunnolla: olen saanut vihdoinkin sisäisen kokemukseni menneistä ajoista jäsentymään hyväksi kokonaisuudeksi. Ymmärrän asiat, jotka ovat tapahtuneet, ja ymmärrän niiden keskinäiset vaikutukset. Nyt on täysin selkeää, miksi sairastuin masennukseen ja miksi minusta tuli sosiaalisesti arka ja ujo.

Mitä siis tapahtui?
Suurin syy masennukseen sairastumiseeni oli minussa itsessä. Olin jo todella pienenä hyvin vaativa itseäni kohtaan, ja asetin itselleni aivan mahdottomia tavoitteita. Kaikessa oli oltava paras, mikään muu ei kelvannut. Olin myös todella paha stressaaja: tämä näkyi jo kolmannella luokalla migreeneinä.
Olin myös luonteeltani arka ja hyvin lapsellinen.

Tämä lähtöasetelma aiheutti sen, että olin erittäin otollinen kohde kiusaamiselle. Kun kolmannella luokalla vaihdoin koulua, niin uuden luokkani tyypit ottivat minut heti kohteekseni. Pidin koulusta enkä häpeillyt sitä (enkä myöskään lapsellisuuttani...), ja sen seuraukset sain kokea nahoissani.
Luojan lykky sain kuitenkin vielä muutaman kaverin lopulta, mutta vain lopuiksi ala-asteen vuosiksi.

Ylä-asteella sitten jäin totaalisen yksin: paras ystäväni lähetti tunnilla minulle kirjeen ettei halunnut enää kaveerata kanssani. Muut kaverini olivat siirtyneet muille luokille, ja toisaalta tämä entinen paras kaverini oli kääntänyt nämä tyypit minua vastaan. Minulla ei ollut siis enää ketään.

Tuosta päivästä (jota en muuten unohda varmaan ikinä), alkoi masennukseni taival. Herkkä persoona kun vielä olin, syytin kaikesta itseäni, ja tämä johti aina vain kauheampaan täydellisyyden tavoitteluun. En ole oikeastaan koskaan kertonut kenellekään mitä kävi, luulen ettei äitinikään oikeastaan tiedä mitä tapahtui. Kukaan ei tiedä millainen pelle, lesbo ja yleinen pilkan aihe minusta tehtiin. Tuon kaiken kanssa pärjääminen varmaan johti sitten sairastumiseeni. Jäin jumiin suorittamisen pakkoon, jaksamiseen ja selviytymiseen.

Lukioaikoina olisin voinut ehkä saada jonkinlaista otetta elämään, mutta koin koulun jotenkin liian raskaana silloin. Olisin tarvinnut tuolloin sairaslomaa ja terapiaa, mutta koska ylpeyteni kielsi minua avaamasta suutani, jatkoin kärsimistä. Tällöin minulla oli jo muutama hyvä ystävä ja kavereita, mutta olin liian syvällä suossani jotta se olisi auttanut tarpeeksi. Ja toisaalta, eiväthän ne kaverit saa minun hulluja luonteenpiirteitäni muuttumaan...

Joillakin voimilla jaksoin vielä Amk:hon, mutta sen jälkeen kun siellä tapahtui taas parhaan ystävän hylkääminen, niin romahdin.

Oma jääräpäisyyteni siis oli oikeastaan syy sairastumiseeni, enkä usko että helpompi elämä olisi estänyt minua masentumasta. Sosiaalisemmaksi olisin kyllä voinut oppia, jos minulla olisi ollut ympäristö jossa olisin voinut oppia keskustelun jaloa taitoa. Mutta kun sellaista ei ole, ja kaikki nauravat sinulle muutenkin, niin ujosta ihmisestä ei voi kasvaa sosiaalista eläintä.

Kuitenkaan en ole katkera, vaan ymmärrän nyt missä meni vikaan. Ja nyt sitten toteutetaan tätä toisinpäin! Luovun jääräpäisyydestäni ja suorittamisen pakostani, ja opettelen edelleen rentoutumista. Itsetunto toivon mukaan myös kasvaa tässä matkan varrella, ja hienoista jämäkkyyttä olisi myös hyvä opetella. Ei sitten tarvitsisi itkeä joka käänteessä.